maanantai 18. heinäkuuta 2011

Älä alistu pelikoneille!

Kun ihmiset ennen vanhaan sanoivat pelaavansa jotain, niin he tarkoittivat yleensä jotain ajanvietteen vuoksi yhdessä tehtävää tekemistä, jossa noudatetaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Pelivälineet olivat yksinkertaisia, ja pelit olivat vain sopimuksia siitä, kuinka niitä käytetään. Yksillä ja samoilla pelikorteilla pystyi pelaaman tuhansia erilaisia pelejä, ja kuka tahansa saattoi keksiä niitä vaikka loputtomasti lisää.

Tekniikan kehitys toi sittemmin meille "älykkäät" pelivälineet, joilla pelattavat pelit eivät olleetkaan enää neuvottelukysymys. Pajatsolle tai flipperille ei voi ehdottaa mielenkiintoista sääntömuunnelmaa, vaan kone toimii tasan siten kuin se on rakennettu toimimaan. Jos toimintaa halutaan muuttaa, tarvitaan teknisiä taitoja ja paljon aikaa, joita useimmilla ei ole. Useimpia ei itse asiassa edes kiinnosta, millaisilla säännöillä peli tarkkaan ottaen toimii, kunhan pelaaminen on kivaa.

Nykymaailmassa ihmiset ovat luovuttaneet yhä suurempia osia elämästään "pelikoneille", jotka tekevät asioista ainakin näennäisesti helpompia ja mukavampia, mutta joiden sisäisiä pelisääntöjä he eivät välttämättä ymmärrä lainkaan. Esimerkiksi huomattava osa länsimaisten ihmisten välisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä tapahtuu nykyisin internetin yhteisöpalveluissa, jotka kulissien takana tekevät laskelmia esimerkiksi siitä, mitä viestejä ja keiden viestejä näytetään kenellekin. Eli hieman kärjistettynä päättävät ihmisten puolesta sen, keiden kanssa he ovat läheisemmässä yhteydessä kuin toisten. Useimmille ei kuitenkaan tuntuisi olevan mikään ongelma, että maapallon toisella puolella olevan firman tietokone tekee tällaisia päätöksiä salaisten sääntöjen avulla, sillä pääasiahan on, että Facebook-pelin pelaaminen on kivaa.

Uusia viestintävälineitä on aina ollut helppo käyttää ihmisten manipuloimiseen. Kun sanomalehdet olivat uusi asia, useimmat lukijat uskoivat vailla epäilyksen häivää kaiken, mitä niissä sanottiin. Nykyihmiset sen sijaan sietävät varsin hyvin kaikenlaisia yksisuuntaisia manipulointiyrityksiä, olivat ne sitten teksti-, kuva- tai äänimuotoisia, mutta pelimäisen vuorovaikutuksen avulla tapahtuvan manipuloinnin suhteen olemme usein vielä aivan avuttomia. Osaamme siis suhtautua kriittisesti internetissä lukemiimme uutisiin, mutta emme niiden alla näkyviin tykkäys- ja jakonappuloihin.

Videopelit ovat monella tavoin voimakkaampia mielenmuokkaajia kuin perinteinen passiivinen media. Tunnettu esimerkki on Tetris-pelin aikaansaama ns. tetrisvaikutus (Tetris effect). Tetris ohjaa pelaajansa tutkimaan näytöllä näkyvää palikkarykelmää ja sovittelemaan mielessään erimallisia palikoita rykelmässä oleviin koloihin. Kun pelaaja lopettaa Tetriksen pelaamisen useiden tuntien rupeaman jälkeen, hän saattaa tahtomattaankin jatkaa ympäristönsä tarkastelua tetrismäisesti ja sovitella mielessään palikoita esimerkiksi ulkona näkemiensä maisemanmuotojen päälle. Toisentyyppisillä peleillä on toisentyyppisiä vaikutuksia, esimerkiksi käsikirjoitettu seikkailupeli saattaa saada pelaajansa pohtimaan tosimaailman esineitä ja paikkoja "pelin juonessa etenemisen" kannalta. Vastaavasti siis jos vietämme paljon aikaa vuorovaikutteisella nettisivustolla, niin annamme samalla aivoillemme mahdollisuuden mukautua sivuston "pelimekaniikkaan", ja jollemme pidä varaamme, niin se saattaa huomaamattamme muuttaa myös tapaa, jolla tarkastelemme koko maailmaa.

Yritetäänkö meitä sitten oikeasti manipuloida pelimekaanisin keinoin, ja jos niin miten? Facebookia on parjattu turhankin paljon verrattuna muihin palveluihin, mutta käytän nyt esimerkkinä sitä, koska se on suurelle yleisölle kaikkein tutuin.

Kuten varmasti monet ymmärtävätkin, Facebookin asiakkaita eivät ole sen käyttäjät, jotka eivät maksa palvelusta mitään, vaan markkinamiehet, jotka haluavat saada tuotteita myytyä. Käyttäjät ovat lähinnä raakamateriaalia, jota pyritään koneellisesti jalostamaan markkinaystävällisemmäksi. Tämä näkyy ehkä selvimmin käyttäjien profiilisivujen mekaniikassa, joka kannustaa heidät määrittelemään itsensä etupäässä monivalintatehtävien ja tuotefanituslistojen kautta. Ainoa tila, johon on mahdollista itse kirjoittaa pitempää sepustusta, on jätetty kaikkien näiden alapuolelle. Mainostajat eivät kaipaa persoonallisia profiilisivuja vaan luotettavia tilastoja ja kulutustottumustietokantoja.

Facebookin pelimekaniikan keskeisin toiminto on "tykkäys", jonka käyttö vaikuttaa sivustolla kaikkeen mahdolliseen. Se on yksinkertainen ja helposti tilastoitava signaali, jonka käyttämiseen sivusto aivan erityisesti kannustaa. Facebook pisteyttää sisäisessä pelissään käyttäjiä sen mukaan, kuinka ahkeria "tykkääjiä" he ovat, ja tuo paremmin esille niiden käyttäjien viestejä, jotka ovat salaisessa pistetilastossa korkeammalla. Facebookin kohtuukäyttäjät, jotka "tykkäävät" harkiten ja kirjoittavat vain kun on oikeasti asiaa, saavat sen sijaan vähemmän pisteitä ja sitä kautta vähemmän näkyvyyttä. Tätä kautta Facebook myös palkitsee "oikeista" käyttäytymismalleista ja rankaisee "vääristä".

Entäpä sitten ne käyttäjät, jotka haluavat ymmärtää palvelun sisäisen toimintalogiikan, jotta he pystyisivät paremmin käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa? Facebookissa tämä on tehty mahdollisimman hankalaksi: toimintatapaa pistelaskusääntöineen ei ole selostettu missään, joten käyttäjä joutuu turvautumaan arvailuihin ja kokeiluihin. Jos käyttäjä joskus onnistuukin saamaan jotain konkreettista selville, ei hän voi koskaan luottaa siihen, että palvelu esimerkiksi seuraavana päivänä toimii samalla tavoin, sillä sisäinen peli saattaa vaihtua toiseksi milloin tahansa. Tällä tavoin Facebook-käyttäjiä kannustetaan alistumaan mielivaltaisille ja tuntemattomille säännöille muun massan mukana ja luottamaan siihen, että amerikkalaisen liikeyrityksen palvelintietokoneet osaavat hoitaa ihmisten yksityisasiat paremmin kuin he itse.

Tietenkään kaikki nettiyhteisöt eivät ole facebookeja. Esimerkiksi ns. kuvafoorumit eli kuvalaudat (imageboards) ovat monessa suhteessa Facebookin täydellisiä vastakohtia: täysin epäkaupallisia sivustoja, jotka ovat toimintalogiikaltaan hyvin yksinkertaisia, ja joilla kukaan ei esiinny oikealla nimellä ja harvemmin edes nimimerkillä. Nämä sivustot toimivat täysin eri tavoin kuin Facebook, joten ne mahdollisesti vaikuttavat myös käyttäjiensä aivoihin aivan omalla tavallaan.

Kuvalaudat muistuttavat keskustelufoorumeita, mutta niiden pelimekaniikka kannustaa nopeatempoiseen, spontaaniin ja sähkemäiseen viestintään, joka muistuttaa usein pikemminkin huomionkipeää kilpahuutoa kuin keskustelua. Koska ketjut on aloitettava kuvilla, voi käyttäjä vain silmäillä kuvia läpi ja keskittyä katselemaan tarkemmin vain sellaisten kuvien ympäristöä, jotka herättävät hänen huomionsa. Halu reagoida kuvatulvaan mahdollisimman nopeasti kannustaa ihmiset kirjoittamaan vailla minkäänlaista nimeä tai nimimerkkiä, ikään kuin osana valtavaa kasvotonta mellakkajoukkoa. Radikaalista nimettömyydestä ja kasvottoman joukkovoiman palvonnasta onkin muodostunut koko kuvalautakulttuurin kivijalka.

Mahdollisuus nimettömään kommentointiin antaa ihmisille aivan erilaisen vapaudentunteen kuin nimen tai edes pysyvän nimimerkin käyttäminen. Nimettömän huutelijan ei tarvitse pelätä kasvojensa tai vaivalla kasatun nettimaineensa menettämistä, vaan hän voi aivopiereksiä ja trollailla ympäriinsä niin paljon kuin sielu sietää, ja hihitellä sitten itsekseen, kun kanssakommentaattorit provosoituvat. Ilmiö on varmasti tuttu kaikille, jotka ovat joskus lukeneet uutissivustojen kommenttiosioita tai vaikka vessojen seiniä. Kuvalaudoilla ilmiö on vain viety äärimmäisemmäksi kuin missään muualla; siellä kaikki ihmistenvälinen vuorovaikutus kumpuaa anonyymistä törky-, hokema- ja kissankuvatehtailusta.

Nettikulttuurin kriitikot ovat usein esittäneet huolensa siitä, miten nettisosiaalisuus köyhdyttää ihmiskuvaa. Kanssaihmiset pelkistyvät fanituslistoiksi, tilastoiksi ja kasvottomien laumojen jäseniksi, joiden kanssa vuorovaikutetaan tykkäysnappuloita painelemalla ja kaverilistoille lisäämällä. Huoli on aivan aiheellinen. Vaikka ihminen järkiperäisesti ymmärtäisikin, että kyseessä on pelkkä viestintävälineen toimiakseen tarvitsema pelimäinen yksinkertaistus, niin pelimäinen ajattelutapa saattaa silti jopa tiedostamatta jumahtaa päälle ja vaikuttaa suhtautumiseen kanssaihmisiä kohtaan myös välineen ulkopuolella. Toki kriittisyys ja varuillaan oleminen voivat pienentää riskiä, mutta en usko, että ne yksinään riittävät tekemään kenestäkään täysin immuunia.

Pitäisikö siis luopua koko "sosiaalisesta mediasta", jotta ihmiset pysyisivät ihmisinä? Ei välttämättä. Nettiyhteisöjen ei nimittäin olisi mikään pakko toimia tyhmentävästi, manipuloivasti eikä ihmisyyttä alentavasti. Itse asiassa samalla tekniikalla voisi aivan hyvin rakentaa nettipalveluja, jotka auttaisivat korostamaan ihmisten hyviä puolia huonojen sijaan ja mahdollisesti jopa kannustaisivat kehittämään niitä. Mutta kiinnostaisiko tällainen ihmisiä? Onko heille enää mitään väliä sillä, pysyvätkö he itsenäisinä yksilöinä? Ehkä ei, mutta toivotaan silti parasta.

9 kommenttia:

Janos kirjoitti...

Tuleepahan tuosta toiseksi viimeisestä kappaleesta mieleen, että mielestäni olisi aiheellista luopua myös puhelimesta, sehän kuihduttaa sosiaaliset suhteet kun ihmiset eivät enää kyläile, ja muuttaa ihmiset pelkiksi numeroiksi. :>

Sami Ketola kirjoitti...

Onko ongelma lopulta niinkään yhteisöpalveluiden pelimekaniikoissa ja siinä, ettei "pelaaja" niitä tunne, vaiko siinä minkä voiman niiden ymmärtäminen voi sopivalle taholle antaa?

Anonyymi kirjoitti...

Moikka,

Moraalista paniikkia tässä lietsotaan mennen tullen. Hyvä teksti, mutta missä lähteet esim. tetris-ilmiölle? Miksi mulla on sellainen kuva, että uuteen mediaan suhtaudutaan yleensä aluksi epäillen? (sanomalehtiesimerkki) Niin sanomalehden, aikakauslehden, radion, elokuvan, television ja kännykänkin kohdalla aluksi kauhisteltiin näiden mahdollisia vaikutuksia ihmisten elämään. Hengissä ollaan.

Digger dogger kirjoitti...

Mielenkiintoisia pointteja. Toi on tietty varsin loogista tehdä sosiaalisesta koukuttava peli. Onhan suurin kuluttajakunta iältään 18-25 vuotta (ks. esim. http://www.insidefacebook.com/2010/01/04/december-data-on-facebook%E2%80%99s-us-growth-by-age-and-gender-beyond-100-million/). Kapitalististen periaatteiden mukaisesti tietysti tämän kuluttajakunnan ehdoilla mennään. Ja näillä on tietysti oltava kivaa. Niinpä facebookin tekniset ominaisuudet rakentuu periaatteessa tuon joukon ehdoilla. Harmi vaan, että kaikki muutkin joutuvat mennä samoilla ehdoilla, vaikka tekniikkaa voisi käyttää paljon viisaamminkin. Tähän väliin moni sanoo, että onhan niitä vaihtoehtoisia sosiaalisia medioita. Niin on, mutta kun valitettavasti online-tuttuni/kaverini eivät niitä käytä, eikä ketään voi sinne pakottaa. Sitä paitsi teennäisesti rakennettu online yhteisöllsyys on teennäistä ja varsin hauras hajoamaan hiekkalinnan tapaan.

- Juhani Laine

massblast kirjoitti...

Loistava kirjoitus, tykkäsin kovasti.

viznut kirjoitti...

Tässä jossain vaiheessahan oli liikkeellä uutisankka, että Saudi-Arabian kuningas olisi ollut ostamassa Facebookia. Jos leikitään, että näin olisi käynyt, niin uudella omistajalla olisi ollut tosi hyvät mahdollisuudet edistää itselleen mieluisan ideologian leviämistä koko maailmaan ja vieläpä kenenkään huomaamatta. Eli otetaan vain käyttöön sopiva painokerroinfunktio, joka antaa oikeamielisille viesteille enemmän näkyvyyttä.

Tämä ajatusleikki herättää puolestaan kysymyksen: mistä tiedämme, ettei tämäntyyppistä filtteröintiä tehdä jo nyt? Salaiseen ja satunnaiselta vaikuttavaan logiikkaan on mahdollista ujuttaa vaikka mitä väliin. Sillä, joka hallitsee pelilogiikkaa, on hallussaan aivan mieletön ase.

Anonyymi kirjoitti...

> Halu reagoida kuvatulvaan mahdollisimman nopeasti kannustaa ihmiset kirjoittamaan vailla minkäänlaista nimeä tai nimimerkkiä

Ei lautojen anonyymiyskulttuuri varmaan tästä johdu. Hitaillakin laudoilla ollaan anynyymejä ja lisäksi nimeä käyttäviä haukutaan nimihomoiksi mikä tarkoittaa että anonyymiyteen on myös negatiivisia paineita.

(Itse olen sitä mieltä että anonyymiydessä on etujakin.)

viznut kirjoitti...

Ehkä muotoilin tuon kohdan vähän huonosti. Tarkoitukseni oli tuoda esiin näkemys, että anonyymikulttuuri pesiytyi kuvalaudoille alun perin nimenomaan seurauksena niiden toimintamekanismista. Eli porukalla ei nähdäkseni ollut alun perin mitään ylevää anonymiteetin ideologiaa, pelimekaniikka vain muokkasi heidän kulttuurinsa sellaiseksi.

Anonyymi kirjoitti...

Umpikiero Facebook johdatti minut sinun profiiliisi. Olen joskus aikoinaan vieraillut Pelulamu-sivustollasi ja sieltä varmaan löytyy minun nimeni edelleenkin. :-D <3

-Olli