maanantai 28. marraskuuta 2011

Tervetuloa, riistoelektroniikan lisävero!

Viime aikoina on ollut kovasti puhetta siitä, pitäisikö esimerkiksi kännykät ja tietokoneet tuoda ns. hyvitysmaksun eli "kasettimaksun" piiriin. Itse en monista muista poiketen jaksa pitää tätä kovinkaan pahana juttuna.

Tokihan hyvitysmaksun laajeneminen tarkoittaisi sitä, että uusia laitteita ostamalla tukisi jatkossa tahtomattaan "tekijänoikeusmafiaa" ja siihen kytköksissä olevia artisteja, joskus jopa useampaan kertaan. Tämä on kuitenkin mielestäni hyvin vähäinen ongelma verrattuna siihen, että kyseisiä laitteita hankkimalla tukee jo nyt ihan oikeita mafioita ja ihan oikeita ihmisoikeusrikoksia. Orjia menehtyy kongolaisilla kaivoksilla, jotta nykykännyköiden energiantarpeisiin saadaan riittävän järeitä akkuja. Kiinassa toiset orjat tekevät itsemurhia, koska heillä ei ole elämässään muuta sisältöä kuin sikahalpojen elektroniikkalelujen kasaaminen lähestulkoon nälkäpalkalla. Elektroniikan ylituotantoa ja ympäristöongelmia olen sivunnut jo aiemmin viimetalvisessa kirjoituksessani "Tarvitseeko meidän hukkua elektroniikkaromuun?".

EFF:n ja poliittisen piraattiliikkeen kaltaiset tahot ovat toki hyvällä asialla pitäessään meteliä tietotekniikkaan ja viestintään liittyvistä ihmisoikeuskysymyksistä, mutta varsin usein tuntuu, että ne ovat niin tiukasti jumiutuneet markkinavoimien ja virtuaalitodellisuuksien suodattamaan näkökulmaansa että unohtavat kolikon kääntöpuolelta löytyvät ongelmat kokonaan.

Koska kasettimaksulla on nähdäkseni mahdollista vähentää uuden elektroniikan ostamisen houkuttelevuutta, pidän sitä tässä yhteydessä enemmän hyvänä kuin huonona asiana riippumatta siitä, keiden turhien julkkisten tai liikemiesten elämää sen tuotolla rahoitetaan. Oikeastaan voisin hieman provosoiden todeta jopa, että mitä vastenmielisemmille artisteille ja sijoittajaloisille hyvitysmaksun tuotto menee, sitä parempi, sillä sitä paremmin ihmisiin on mahdollista valaa boikotti-intoa hyvitysmaksullisia tuotteita kohtaan.

En mitenkään varauksetta kannata ehdotetun kaltaista teostomaksua kännyköihin ja tietokoneisiin, mutta sen pohjalta voisi mielestäni rakentaa hyvinkin toimivan "elektroniikkalaitteiden ympäristö- ja ihmisoikeusveron". Tämä vaatisi sitä, että maksuun tehtäisiin kunnon porrastus, jossa riistomeiningistä sakotetaan ja elämänmyönteisyydestä palkitaan. En tiedä, mihin konkreettisiin ja helposti tarkistettaviin ominaisuuksiin tällainen porrastus olisi paras sitoa, mutta veikkaisin, että esimerkiksi yleinen tekninen avoimuus dokumentaation muodossa ja varaosien saatavuus voisivat korreloida perusinhimillisen etiikan kanssa varsin hyvin.

Pakollisten lisämaksujen käyttö markkinoiden ohjailemiseen voi tietysti kuulostaa kamalalta holhousmentaliteetilta, mutta niin kauan kuin markkinoille ei ilmesty "reilun kaupan kännyköitä" edes niille, jotka ovat oikeasti valmiita maksamaan sellaisista reilusti lisähintaa, on mielestäni ihan oikeutettua luoda sellaisille tilaa lakiteknisin keinoin.

Toivotan siis tervetulleeksi hyvitysmaksun laajenemisen, kunhan sen painopiste siirretään mahdollisimman pian pois tekijänoikeusteollisuudesta ihmisoikeus-, kansalaisoikeus- ja ympäristöpolitiikan puolelle.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Jos jopa Anonymous saa hankittua hetuja, niin mihin ammattirikolliset pystyvät?

Suomessa on viime päivinä kohistu tietovuodosta, jossa useiden tuhansien ihmisten henkilötietoja on laitettu levitykseen julkisille nettisaiteille. Syylliseksi tietomurtoihin on nimetty vaaralliselta kuulostava Anonymous-kräkkeriryhmän Suomen osasto".

Ammattilaispiireissä "Anonymouksen" kaltaisia ryhmiä kutsutaan yleisesti skriptikakaroiksi (script kiddies). Heidän tietomurtotaitonsa ovat useimmiten aika vaatimattomat rajoittuen netistä ladattujen valmiiden hyökkäysohjelmien (tai "skriptien") käyttöön ja teknisesti suhteellisen yksinkertaisiin temppuihin kuten SQL-injektioihin. Skriptikakaroista ei siis pitäisi olla juuri vaaraa järjestelmille, jotka on testattu kattavasti ja joiden tietoturva-asiat pidetään kunnossa.

Vaikka roskalehdet kuinka maalailisivat uhkakuvia vaarallisesta "Anonymous-ryhmästä", ei kenenkään kannata mielestäni olla huolissaan heikäläisten olemassaolosta. Todellinen huolenaihe on sen sijaan se, että henkilörekistereitä sisältävät tietojärjestelmät saavat täysin vapaasti olla niin reikäisiä, että jopa nettimaailman pikkuvandaalit voivat päästä niihin noin vain käsiksi. Vähän sama siis kuin jos karkkivaras pystyisi ryöstämään pankkeja karkkivarkaantaidoillaan.

Nettirikollisuus on usein sellaista, ettei sitä edes huomata ellei tekijä varta vasten pidä metakkaa teoistaan. Skriptikakarat ovat aina halunneet julistaa saavutuksensa koko maailmalle siinä missä vakavastiotettavammat systeemikräkkerit ovat pyrkineet pitämään tekonsa piilossa. Näin oli jo 80-luvulla ensimmäisten kräkkerikohujen aikaan ja sama kaava pätee nykyäänkin. On perusteltua olettaa, että isoa huomiota saavat kuvafoorumikäyttäjien kepposet edustavat vain jäävuoren huippua verrattuna siihen, mitä pinnan alla tapahtuu: sillä aikaa kun julkiselle webbisaitille vuodetaan parikymmentätuhatta hetua ihan vain "for lulz", on joku ammattirikollisten ryhmä voinut täysin huomaamatta käydä vaikkapa tekemässa itselleen kopion koko Väestörekisterikeskuksen tietokannasta.

Voisiko tämä sitten olla mahdollista? Ottaen huomioon sen, kuinka valtio ja kunnat ovat viime vuosina niin perusteellisesti mokailleet tietojärjestelmähankinnoissaan, pitäisin jopa todennäköisenä sitä, että monissa kriittisissä valtion järjestelmissä on asiansa osaavien tietomurtajien mentäviä aukkoja. Jos päättäjät kerta toisensa perään hankkivat tietoteknistä osaamista firmoilta, joissa yleisesti kuvitellaan, että kokeneen tekijän voi korvata kymmenellä tai edes sadalla tai tuhannella vastavalmistuneella intialaismaisterilla, voidaan tuskin olettaa, että he ymmärtäisivät ohjelmistotyön laadun päälle sen vertaa että osaisivat vaatia pomminvarmaa tietoturvaa.

Arvon tiedotusvälineiden edustajat voisivatkin siis näin ollen jo vähitellen kääntää valokeilansa pois huomiohakuisista nettihäiriköistä ja heidän trollailuistaan ja kysyä sen sijaan, kannattaisiko ohjelmistotyön laatuun noin yleensä ruveta kiinnittämään vähän enemmän huomiota varsinkin jos hankkeissa on kyse ihan oikeiden ihmisten ihan oikeasta yksityisyydensuojasta.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Älä alistu pelikoneille!

Kun ihmiset ennen vanhaan sanoivat pelaavansa jotain, niin he tarkoittivat yleensä jotain ajanvietteen vuoksi yhdessä tehtävää tekemistä, jossa noudatetaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Pelivälineet olivat yksinkertaisia, ja pelit olivat vain sopimuksia siitä, kuinka niitä käytetään. Yksillä ja samoilla pelikorteilla pystyi pelaaman tuhansia erilaisia pelejä, ja kuka tahansa saattoi keksiä niitä vaikka loputtomasti lisää.

Tekniikan kehitys toi sittemmin meille "älykkäät" pelivälineet, joilla pelattavat pelit eivät olleetkaan enää neuvottelukysymys. Pajatsolle tai flipperille ei voi ehdottaa mielenkiintoista sääntömuunnelmaa, vaan kone toimii tasan siten kuin se on rakennettu toimimaan. Jos toimintaa halutaan muuttaa, tarvitaan teknisiä taitoja ja paljon aikaa, joita useimmilla ei ole. Useimpia ei itse asiassa edes kiinnosta, millaisilla säännöillä peli tarkkaan ottaen toimii, kunhan pelaaminen on kivaa.

Nykymaailmassa ihmiset ovat luovuttaneet yhä suurempia osia elämästään "pelikoneille", jotka tekevät asioista ainakin näennäisesti helpompia ja mukavampia, mutta joiden sisäisiä pelisääntöjä he eivät välttämättä ymmärrä lainkaan. Esimerkiksi huomattava osa länsimaisten ihmisten välisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä tapahtuu nykyisin internetin yhteisöpalveluissa, jotka kulissien takana tekevät laskelmia esimerkiksi siitä, mitä viestejä ja keiden viestejä näytetään kenellekin. Eli hieman kärjistettynä päättävät ihmisten puolesta sen, keiden kanssa he ovat läheisemmässä yhteydessä kuin toisten. Useimmille ei kuitenkaan tuntuisi olevan mikään ongelma, että maapallon toisella puolella olevan firman tietokone tekee tällaisia päätöksiä salaisten sääntöjen avulla, sillä pääasiahan on, että Facebook-pelin pelaaminen on kivaa.

Uusia viestintävälineitä on aina ollut helppo käyttää ihmisten manipuloimiseen. Kun sanomalehdet olivat uusi asia, useimmat lukijat uskoivat vailla epäilyksen häivää kaiken, mitä niissä sanottiin. Nykyihmiset sen sijaan sietävät varsin hyvin kaikenlaisia yksisuuntaisia manipulointiyrityksiä, olivat ne sitten teksti-, kuva- tai äänimuotoisia, mutta pelimäisen vuorovaikutuksen avulla tapahtuvan manipuloinnin suhteen olemme usein vielä aivan avuttomia. Osaamme siis suhtautua kriittisesti internetissä lukemiimme uutisiin, mutta emme niiden alla näkyviin tykkäys- ja jakonappuloihin.

Videopelit ovat monella tavoin voimakkaampia mielenmuokkaajia kuin perinteinen passiivinen media. Tunnettu esimerkki on Tetris-pelin aikaansaama ns. tetrisvaikutus (Tetris effect). Tetris ohjaa pelaajansa tutkimaan näytöllä näkyvää palikkarykelmää ja sovittelemaan mielessään erimallisia palikoita rykelmässä oleviin koloihin. Kun pelaaja lopettaa Tetriksen pelaamisen useiden tuntien rupeaman jälkeen, hän saattaa tahtomattaankin jatkaa ympäristönsä tarkastelua tetrismäisesti ja sovitella mielessään palikoita esimerkiksi ulkona näkemiensä maisemanmuotojen päälle. Toisentyyppisillä peleillä on toisentyyppisiä vaikutuksia, esimerkiksi käsikirjoitettu seikkailupeli saattaa saada pelaajansa pohtimaan tosimaailman esineitä ja paikkoja "pelin juonessa etenemisen" kannalta. Vastaavasti siis jos vietämme paljon aikaa vuorovaikutteisella nettisivustolla, niin annamme samalla aivoillemme mahdollisuuden mukautua sivuston "pelimekaniikkaan", ja jollemme pidä varaamme, niin se saattaa huomaamattamme muuttaa myös tapaa, jolla tarkastelemme koko maailmaa.

Yritetäänkö meitä sitten oikeasti manipuloida pelimekaanisin keinoin, ja jos niin miten? Facebookia on parjattu turhankin paljon verrattuna muihin palveluihin, mutta käytän nyt esimerkkinä sitä, koska se on suurelle yleisölle kaikkein tutuin.

Kuten varmasti monet ymmärtävätkin, Facebookin asiakkaita eivät ole sen käyttäjät, jotka eivät maksa palvelusta mitään, vaan markkinamiehet, jotka haluavat saada tuotteita myytyä. Käyttäjät ovat lähinnä raakamateriaalia, jota pyritään koneellisesti jalostamaan markkinaystävällisemmäksi. Tämä näkyy ehkä selvimmin käyttäjien profiilisivujen mekaniikassa, joka kannustaa heidät määrittelemään itsensä etupäässä monivalintatehtävien ja tuotefanituslistojen kautta. Ainoa tila, johon on mahdollista itse kirjoittaa pitempää sepustusta, on jätetty kaikkien näiden alapuolelle. Mainostajat eivät kaipaa persoonallisia profiilisivuja vaan luotettavia tilastoja ja kulutustottumustietokantoja.

Facebookin pelimekaniikan keskeisin toiminto on "tykkäys", jonka käyttö vaikuttaa sivustolla kaikkeen mahdolliseen. Se on yksinkertainen ja helposti tilastoitava signaali, jonka käyttämiseen sivusto aivan erityisesti kannustaa. Facebook pisteyttää sisäisessä pelissään käyttäjiä sen mukaan, kuinka ahkeria "tykkääjiä" he ovat, ja tuo paremmin esille niiden käyttäjien viestejä, jotka ovat salaisessa pistetilastossa korkeammalla. Facebookin kohtuukäyttäjät, jotka "tykkäävät" harkiten ja kirjoittavat vain kun on oikeasti asiaa, saavat sen sijaan vähemmän pisteitä ja sitä kautta vähemmän näkyvyyttä. Tätä kautta Facebook myös palkitsee "oikeista" käyttäytymismalleista ja rankaisee "vääristä".

Entäpä sitten ne käyttäjät, jotka haluavat ymmärtää palvelun sisäisen toimintalogiikan, jotta he pystyisivät paremmin käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa? Facebookissa tämä on tehty mahdollisimman hankalaksi: toimintatapaa pistelaskusääntöineen ei ole selostettu missään, joten käyttäjä joutuu turvautumaan arvailuihin ja kokeiluihin. Jos käyttäjä joskus onnistuukin saamaan jotain konkreettista selville, ei hän voi koskaan luottaa siihen, että palvelu esimerkiksi seuraavana päivänä toimii samalla tavoin, sillä sisäinen peli saattaa vaihtua toiseksi milloin tahansa. Tällä tavoin Facebook-käyttäjiä kannustetaan alistumaan mielivaltaisille ja tuntemattomille säännöille muun massan mukana ja luottamaan siihen, että amerikkalaisen liikeyrityksen palvelintietokoneet osaavat hoitaa ihmisten yksityisasiat paremmin kuin he itse.

Tietenkään kaikki nettiyhteisöt eivät ole facebookeja. Esimerkiksi ns. kuvafoorumit eli kuvalaudat (imageboards) ovat monessa suhteessa Facebookin täydellisiä vastakohtia: täysin epäkaupallisia sivustoja, jotka ovat toimintalogiikaltaan hyvin yksinkertaisia, ja joilla kukaan ei esiinny oikealla nimellä ja harvemmin edes nimimerkillä. Nämä sivustot toimivat täysin eri tavoin kuin Facebook, joten ne mahdollisesti vaikuttavat myös käyttäjiensä aivoihin aivan omalla tavallaan.

Kuvalaudat muistuttavat keskustelufoorumeita, mutta niiden pelimekaniikka kannustaa nopeatempoiseen, spontaaniin ja sähkemäiseen viestintään, joka muistuttaa usein pikemminkin huomionkipeää kilpahuutoa kuin keskustelua. Koska ketjut on aloitettava kuvilla, voi käyttäjä vain silmäillä kuvia läpi ja keskittyä katselemaan tarkemmin vain sellaisten kuvien ympäristöä, jotka herättävät hänen huomionsa. Halu reagoida kuvatulvaan mahdollisimman nopeasti kannustaa ihmiset kirjoittamaan vailla minkäänlaista nimeä tai nimimerkkiä, ikään kuin osana valtavaa kasvotonta mellakkajoukkoa. Radikaalista nimettömyydestä ja kasvottoman joukkovoiman palvonnasta onkin muodostunut koko kuvalautakulttuurin kivijalka.

Mahdollisuus nimettömään kommentointiin antaa ihmisille aivan erilaisen vapaudentunteen kuin nimen tai edes pysyvän nimimerkin käyttäminen. Nimettömän huutelijan ei tarvitse pelätä kasvojensa tai vaivalla kasatun nettimaineensa menettämistä, vaan hän voi aivopiereksiä ja trollailla ympäriinsä niin paljon kuin sielu sietää, ja hihitellä sitten itsekseen, kun kanssakommentaattorit provosoituvat. Ilmiö on varmasti tuttu kaikille, jotka ovat joskus lukeneet uutissivustojen kommenttiosioita tai vaikka vessojen seiniä. Kuvalaudoilla ilmiö on vain viety äärimmäisemmäksi kuin missään muualla; siellä kaikki ihmistenvälinen vuorovaikutus kumpuaa anonyymistä törky-, hokema- ja kissankuvatehtailusta.

Nettikulttuurin kriitikot ovat usein esittäneet huolensa siitä, miten nettisosiaalisuus köyhdyttää ihmiskuvaa. Kanssaihmiset pelkistyvät fanituslistoiksi, tilastoiksi ja kasvottomien laumojen jäseniksi, joiden kanssa vuorovaikutetaan tykkäysnappuloita painelemalla ja kaverilistoille lisäämällä. Huoli on aivan aiheellinen. Vaikka ihminen järkiperäisesti ymmärtäisikin, että kyseessä on pelkkä viestintävälineen toimiakseen tarvitsema pelimäinen yksinkertaistus, niin pelimäinen ajattelutapa saattaa silti jopa tiedostamatta jumahtaa päälle ja vaikuttaa suhtautumiseen kanssaihmisiä kohtaan myös välineen ulkopuolella. Toki kriittisyys ja varuillaan oleminen voivat pienentää riskiä, mutta en usko, että ne yksinään riittävät tekemään kenestäkään täysin immuunia.

Pitäisikö siis luopua koko "sosiaalisesta mediasta", jotta ihmiset pysyisivät ihmisinä? Ei välttämättä. Nettiyhteisöjen ei nimittäin olisi mikään pakko toimia tyhmentävästi, manipuloivasti eikä ihmisyyttä alentavasti. Itse asiassa samalla tekniikalla voisi aivan hyvin rakentaa nettipalveluja, jotka auttaisivat korostamaan ihmisten hyviä puolia huonojen sijaan ja mahdollisesti jopa kannustaisivat kehittämään niitä. Mutta kiinnostaisiko tällainen ihmisiä? Onko heille enää mitään väliä sillä, pysyvätkö he itsenäisinä yksilöinä? Ehkä ei, mutta toivotaan silti parasta.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Wareborgista ja muista piraattipuoluelaisista.

Aika lienee nyt kypsä kohupaljastukselle!

Kirjoittelin noin puolen vuoden ajan satiiriblogia nimeltä "Wareborgin piraattiajatuksia", joka oli olevinaan nuoren, Piraattipuoluetta kannattavan insinööriopiskelijamiehen poliittinen blogi.

Yhdistelin Wareborg-kirjoituksissa pääosin aidoilta piraattipuoluelaisilta löytämiäni ajatuksia vetäen niitä aina aavistuksen verran överiksi. Melko varhaisessa vaiheessa rupesi asiablogausten sekaan puolivahingossa rakentumaan myös tieteisfantasiatarina, joka teki Wareborgista rinnakkaistodellisuuksien loukkuun joutuneen "transdimensionaalisen orvon". Tarina päättyi siihen, kun Wareborg palasi takaisin kotitodellisuuteensa ja joutui siellä kryoniikkasäilytykseen odottamaan hamassa tulevaisuudessa tapahtuvaa henkiinherättämistään.

Vaikka alkuvaiheessa Wareborgia jaksettiinkin syytellä "false flag -operaatioksi", ei tarkoitukseni ollut missään vaiheessa mustamaalata Piraattipuoluetta tai sen kannattajia. Kyseessä oli pikemminkin hyväntahtoinen tutkimusmatka heidän ajatusmaailmoihinsa ja toisaalta myös halu kirjoitella vähän hömppäfiktiota. Halusin rakentaa hahmon, joka antaisi kasvot etenkin tämän porukan hämmentävimmille ideoille ja aivopieruille. Tämä ilmeisesti onnistui aika hyvin, sillä jossain vaiheessa pipulaiset rupesivat haukkumaan toistensa blogimielipiteitä "wareborgismeiksi", ja erään kansanedustajaehdokkaan mielestä "nämä real life wareborgit" olivat peräti koko puolueen syöpä.

Sain kipinän Wareborg-hahmon luomiseen lukiessani Jaron Lanierin kirjaa "You Are Not a Gadget", suomennettu nimellä "Et ole koje". Lanier maalailee kuvan uudesta uskonnollisuutta hipovasta ideologiasta, "kyberneettisestä totalismista", johon varsinkin monet IT-alan tekijät ja vaikuttajat ovat hurahtaneet. Kyseessä on yletön teknologiaoptimismin muoto, joka nostaa algoritmit ja tekniset rakenteet ihmisyksilön yläpuolelle. Ihmiset ovat pelkkiä koneita, jotka voidaan tulevaisuudessa korvata suorituskykyisemmillä ja tehokkaammilla. Ihmisjoukoista voidaan nettiyhteisöjen avulla rakentaa persoonattomia klustereita, jotka saavat kollektiivisesti aikaan Wikipedian kaltaisia "yli-inhimillisen älyn suursaavutuksia". Informaation ja meemien on sujahdeltava koneistoissa mahdollisimman vapaasti ja kitkattomasti, jotta kone toimisi mahdollisimman tehokkaasti. Tätä kautta myös piraattiaate tulee kirjassa esiin yhtenä kyberneettisen totalismin ilmentymänä.

Lanierin turinoinnit ovat toki hieman kärjistettyjä, mutta niitä lukiessani alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Olin jo muutaman vuoden ajan ihmetellyt, miksi suomalaisessa piraattiliikkeessä on niin paljon transhumanisteja. Olisiko tässä siis yhteinen pohjavire, joka vetäisi koko aatekasauman langat yhteen? Kun yhdistelin mielessäni Lanierin kasaamaa olkiukkoa tuntemiini piraattiliikkeen edustajiin, alkoi yhdistelmä vaikuttaa aina vain herkullisemmalta. Monet piraattipuoluelaiset ovat googlailleet niin häröjä meemejä osaksi identiteettiään, että niistä oli aivan pakko päästä piikittelemään.

Wareborgin tärkeimmät elävät esikuvat olivat Piraattiliiton perustaja Samuli Pahalahti ja Pirkanmaan piraattien varapuheenjohtaja Panu Horsmalahti. Pahalahdelta saatiin aatevalikoimaan mm. transhumanismi, libertarismi, anarkokapitalismi, militantti ateismi, "vapaa-ajattelu" sekä yleinen radikalismi ja provosointihalu. Horsmalahti täydensi kuvaa mm. seksuaalisuutta, prostituutiota ja miesten tasa-arvoa käsittelevien klassikkoblogaustensa kautta. Lisäksi Horsmalahti on Eliezer Yudkowskyn LessWrong-sivustoa aktiivisesti käyttävä singularitariaani, kun taas Pahalahden transhumanistisesta suuntautumisesta en ole koskaan oikein ottanut selvää.

Piraattipuolueessa on paljon nuoria idealisteja, jotka haluavat uudistaa kaiken mahdollisen, mutta joiden idealismit edustavat usein täysin vastakkaisia äärilaitoja. Esimerkiksi Pahalahti vannoo äärimmilleen vapautetun markkinatalouden nimeen eikä soisi valtiolle muuta roolia kuin omistusoikeuden suojelemisen, kun taas toisessa laidassa on joukko Zeitgeist-liikkeen jäseniä, mm. Jukka Tuohimetsä ja Jani Laasonen, jotka kannattavat tekoälyjohtoista suunnitelmataloutta ilman minkäänlaista rahajärjestelmää. En ole vielä kohdannut ainuttakaan pipulaista, joka kannattaisi kumpaakin aatetta samanaikaisesti, mutta sain silti molemmat mahdutettua Wareborgin poliittiseen näkemykseen.

Zeitgeistin lisäksi myös toisella vaalien alla kovasti julkisuutta saaneella "kultilla", Risto Pietilän ja Olli Postin Silverbankilla/Silverclubilla, oli kannattajia Piraattipuolueen ehdokkaiden joukossa, joten tokihan Wareborginkin piti tästä johtuen kannattaa superfoodeja ja hopearahaa. Hopeahörhöt ansaitsisivat kuitenkin aivan oman parodiansa, enkä pystynyt Wareborg-hahmon puitteissa kuin vähän raapaisemaan pintaa.

Piraattipuolueen ulkopuolelta saatiin Wareborgille mm. epäonninen pelimies- eli naisteniskuharrastus. Alkuvuonna 2010 aiheuttivat yleistä ihmetystä suomalaiset PUA-oppien nimeen vannovat täysin sosiaalivammaiset nuoret miehet, jotka blogeissaan todistivat kivenkovaa uskoaan siihen, että sosiaalivammaisuudesta ja poikuudesta voisi mielekkäällä tavalla päästä eroon tankkaamalla kirjoista iskutekniikoita. Tämä ajatusmalli sopi joka tapauksessa Wareborgin insinöörielämänkatsomukseen mitä parhaiten, varsinkin kun pipulaisten muutenkin ajateltiin tuovan huonoa ihmissuhdeonneaan osaksi poliittista agendaansa.

Kaikesta tästä huolimatta sympatiseeraan Piraattipuoluetta, ja monia heikäläisistä olisin jopa hyvillä mielin voinut äänestää vaaleissa. Ehkä muutaman vuoden sisällä jopa pystyn harkitsemaan tätä, kunhan puolueen pahimmat lapsuudenkivut ja radikaalien höyrypääajatusten ristitulet ovat laantuneet ja ohjelmaa on saatu vähän laajennettua yleispuoluemaisempaan suuntaan. Eteenpäinkatsova arvoliberaali asenne ja ennakkoluuloton suhtautuminen tuoreisiin ideoihin ovat sinänsä hyvä juttu, mutta ei sitä silti tarvitsisi ihan niissä utopistisimmissa sfääreissä leijailla jos tarkoitus on tehdä uskottavaa politiikkaa ihan oikeassa maailmassa.

Kiitokset kaikille, jotka seurasivat Wareborgia ja saivat siitä jotain irti. Oli kiva puolivuotinen sivuharraste, joten ehkä saatan palata johonkin samantapaiseen vastaisuudessakin.

Kahdeksan eniten ladattua Wareborg-kirjoitusta:

1. Pysykää poissa Otaniemestä tänään klo 21- 22! HENGENVAARA! (10259 latausta)
2. Ehdotukseni seksuaalisen tasa-arvon edistämiseksi. (5733)
3. Sain kenkää Piraattipuolueesta. (5122)
4. Suomalainen yhteiskunta on vihamielinen pelimieskulttuurille. (3131)
5. Transdimensionaaliset vaaliehdokkaat 2011. (2879)
6. Pyrin eduskuntaan. (1956)
7. Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapata internetiä. (1813)
8. Totuus japanin katastrofista ja rinnakkaistodellisuuksista. (1482)

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Hehkulamppuhuijaus TV:ssä ja markkinavoimien pirullisuus

Tiedoksi saatettakoon, että ensi sunnuntaina 13.3. esitetään Suomen TV:ssä espanjalais-ranskalainen dokumentti "Hehkulamppuhuijaus ("The Light Bulb Conspiracy"), joka sivuaa aika vahvasti edellisen kirjoitukseni aiheita. En itse katso telkkaria, mutta olen nähnyt dokumentin YouTubesta ja voin sen perusteella sitä suositella. Dokumentin pääaiheena on kulutustavaran esisuunniteltu kelvottomaksitekeminen (planned obsolescence), ja osansa saavat niin kertakäyttöistetty nykyelektroniikka kuin kehitysmaiden käyttäminen kaatopaikkanakin. Ohjelma tulee ykköseltä klo 21:10.

Dokumentissa tuodaan esiin mielenkiintoinen ero markkinatalousmaiden ja entisten sosialistimaiden välillä: siinä missä länsimaiden kartellit rajoittivat hehkulamppujen polttoajat tuhanteen tuntiin, itäblokin puolella määrättiin jääkaapit kestämään vähintään 25 vuotta. En ole mikään erityinen keskusjohtoisen suunnitelmatalouden ystävä, mutta esimerkki kertoo paljon siitä, kuinka erilainen filosofia voi ajaa tekniikan kehitystä täysin eri suuntiin.

Muutamat edellistä kirjoitustani lukeneet ovat tarttuneet siihen, että demonisoin kasvottomia markkinavoimia, kun olen halunnut tuoda esiin nimenomaan sitä, miten vallitseva talousfilosofia ohjailee tekniikan kehitystä. Ehkä minun on siis hyvä hieman selkeyttää ajatuksiani tältä osin.

Markkinoissa on toki kyse ihan tavallisten ihmisyksilöiden toiveista ja päätöksistä, mutta ongelma on siinä, että hyvin suuri osa näistä ihmisistä on omaksunut kasvukeskeisen talouskäsityksen, joka ohjaa heidän valintojaan. Tästä johtuen voimakkain markkinoilla vaikuttava toive on halu myydä aina vain enemmän, ja kun eri tahot toteuttavat tätä mielihalua järkiperäisen laskelmoivasti, niin hiljalleen hivuttaudutaan kohti maailmaa, jossa kaikki on aina vain kertakäyttöisempää, erikoistuneempaa ja monimutkaisempaa. Ei siis tarvita välttämättä mitään rahakirstun päällä istuvaa mahtikapitalistia päättämään kuluttajamassojen tyhmentämisestä ja muista ilkeistä juonista ihmiskunnan tuhoksi, vaan yhdenmukaisesti ajattelevien talousmiesten pienet yhdenmukaiset päätökset ajavat kehitystä tähän suuntaan ikäänkuin itsestään. Tästä ilmiöstä voi mielestäni hyvin käyttää kuvainnollista ilmausta "markkinavoimien tahto".

Maailma voisi toimia hieman tervehenkisemmin, jos talouskäppyröiden vahtaajilla olisi laajempi kirjo erilaisia ajatusmaailmoja, joiden pohjalta he tekevät päätöksiään. Toivon kovasti menestystä mm. vihreälle taloustieteelle ja muille talousajattelua uudistaville liikkeille. Ja tietenkin olisi hyvä, jos ihmisillä olisi yleensäkin enemmän valinnanvaraa ja ajattelunvapautta kaikenlaisissa asioissa, sillä yhdestä ainoasta totuudesta kiinni pitävä kulttuuri on kovin heikko. Tekniikkaan liittyvissä asioissa on vajottu usein jo niin syvälle markkinavetoiseen yksitotuuksisuuteen, että niiden, joilla on varaa muodostaa tekniikkaan jyrkästi erilaisia näkökulmia, kannattaa ruveta tuomaan niitä esille. Jos vaihtoehtoja ei nimittäin tuoda esille, niin useimmat eivät tule edes ajatelleeksi, että sellaisia olisi olemassakaan.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Tarvitseeko meidän hukkua elektroniikkaromuun?

(Also available in English)

Maailmassa ovat monet asiat todella pahasti vialla.

Yhä useammat ihmiset ovat huomanneet tämän, mikä näkyy esimerkiksi kaikenlaisten vaihtoehtoliikkeiden vahvistumisena. Ympäristöuhkat ja talouskriisit ovat saaneet ihmiset yhä kriittisemmiksi kulutuskulttuuria, rahan valtaa ja poliittisia järjestelmiä kohtaan. Samalla yhä suurempi osa maailman ihmisistä on yhä riippuvaisempaa digitaalitekniikasta, jota tuotetaan, ostetaan, käytetään ja hylätään aina vain enemmän, mikä aiheuttaa yhä suuremman osan maailman jätteistä ja päästöistä.

Ajattelin tästä syystä vihdoinkin kirjoitella puhtaaksi ajatukseni siitä, miten maailman viallisuus ilmenee digitaalitekniikassa. Olen seurannut alaa koulupojasta asti ja tehnyt ohjelmoijan töitä reilut kymmenen vuotta, mutta yritän silti esittää asiat mahdollisimman kansantajuisesti. Ne, jotka kaipaavat teknisempiä perusteluketjuja ja lähdeviitteitä, saavat niitä sitten joskus myöhemmin.

En tietenkään väitä, etteikö maailmassa olisi paljon pahempiakin ongelmia. Nämä asiat ovat vain sellaisia, joista koen pystyväni sanomaan jotain uuttakin.

Räjähdysmäinen vastapaise

Digitaalitekniikan kehitys on jo yli puolen vuosisadan ajan noudattanut ns. Mooren lakia, joka ennustaa, että mikropiirille mahtuvien transistorien määrä tuplaantuu noin kahden vuoden välein. Tämä tarkoittaa sitä, että samankokoisena pysyvän laitteen saa valmistettua aina vain nopeammaksi, isompimuistiseksi ja muutenkin kyvykkäämmäksi.

Sinänsä Mooren laissa ei ole mitään pahaa, tarkoittaahan se myös sitä, että samat tehtävät saa hoidettua aina vain vähäisemmällä raaka-aineen ja energian kulutuksella. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja toimivat ihmisten tavoin: jos jonkin asian saa tehtyä helpommin ja pienemmällä kulutuksella, niin sen tekeminen yleensä lisääntyy. Tätä ilmiötä kutsutaan rebound-vaikutukseksi samannimisen lääketieteellisen termin mukaan, ja se näkyy kaikenlaisissa asioissa: polttoainepihimmällä autolla ajetaan enemmän ja vähärasvaiset ruoat houkuttelevat laihduttajia syömään enemmän. Pahimmassa tapauksessa säästö pamahtaa miinuksen puolelle, eli kulutusta vähentävä keksintö saakin aikaan kokonaiskulutuksen kasvamisen.

Tietotekniikassa rebound-vaikutus ilmenee etenkin siten, että ohjelmat paisuvat yhtä räjähdysmäisesti kuin laitteet kehittyvät. Tätä ilmiötä kutsutaan Wirthin laiksi. Jos palaisimme ajassa vuoteen 1990 kertomaan, että 20 vuoden kuluessa pöytätietokoneiden nopeudet ovat tuhatkertaistuneet, niin aikalaiset varmasti olettaisivat, että melkein mikä tahansa tapahtuu niillä silmänräpäyksessä. Kun heille sitten kerrottaisiin, että 2010-luvulla joudutaan edelleen odottelemaan ohjelmien latautumista ja että niiden hidastelun sietäminen on usein tuskastuttavaa, niin epäusko olisi varmastikin melkoinen: kuinka niin käsittämättömän hitaita ja raskaita ohjelmia on edes mahdollista tehdä, ettei edes tuhat kertaa tehokkaampi kone aja niitä sujuvasti? Epäuskoa ei yhtään lievittäisi se tieto, että tämä ongelma koskee myös esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmia, joiden toimintaperiaate on edelleen suunnilleen sama, ja joilla tehdään enimmäkseen aivan samoja asioita kuin ennenkin.

Ohjelmistojen tarpeettoman suurta kokoa, hitautta ja ominaisuuspaljoutta kutsutaan yleisesti nimellä "bloat". Yksi syy sen synnylle on markkinapohattojen vaalima kasvuihanne, jonka mukaan suurempi on aina parempi ja asiakkaille kannattaa mieluummin myydä liikaa kuin riittävästi. Toinen syy on laitteiden uusimistahdista johtuva ohjelmistonkehittäjien välinpitämättömyys: vaikka ohjelma olisi uusissakin koneissa surkean raskas, ei kukaan huomaa tätä enää muutaman vuoden päästä, kun laitteet ovat taas pari kertaa tehokkaampia. Hyvinkin vähäiset tekosyyt riittävät perusteluksi ohjelmien paisuttelulle ja monimutkaistamiselle.

Bloat-ilmiö häiritsee ihmisten arkielämää aina vain tuntuvammin, kun kaikenlaiset sähkölaitteet suunnilleen taskulampusta alkaen sisältävät jatkuvasti monimutkaistuvaa tietotekniikkaa, joka hukuttaa käyttäjänsä hallitsemattomaan toimintopaljouteen ja kummallisiin ohjelmistovirheisiin. Esimerkiksi televisiolähetysten muuttuminen digitaalisiksi toi televisionkatsomiseen kokonaisen läjän tietokonemaailmasta tuttuja keskeneräisyyksiä, ja olenpa jopa nähnyt sähkölieden, joka ei suostunut lämpenemään ennen kuin siihen rakennettuun digitaalikelloon oli ensin asetettu jokin aika. Monipuoliset toiminnot eivät sinänsä ole mikään paha asia, mutta jos ne jo pelkällä olemassaolollaan häiritsevät perustoimintojen käyttöä, niin jossain on jotain vikaa.

Vaikka nykyaika onkin täynnä kaikenlaista paisumista ja monimutkaistumista, niin ohjelmien paisumiselle on vaikea löytää vastineita aineellisen maailman puolelta. Maapallolle ei nimittäin tule kiihtyvällä tahdilla lisää ainetta ja elintilaa. Asuntoa ei voi vaihtaa kahden vuoden välein tuplasti isompaan, jotta siihen mahtuisi enemmän tarpeetonta krääsää, eikä virkakoneistojen
turhaa paperinpyörittelyä voi kasvattaa loputtomiin, sillä se vaatisi aina vain enemmän ruokaa ja asuintilaa kasvavalle byrokraattiarmeijalle. Aineellisessa maailmassa pitääkin aina välillä pysähtyä miettimään, mikä on tarpeellista ja mikä ei, ja pystyisikö kokonaisuutta tiivistämään, jotta uudelle saisi tilaa. Digitaalimaailmassa ei tällaista tarvetta tule, vaan sisäänhengitystä voi jatkaa loputtomiin ilman uloshengitystä.

Kertakäyttöistyminen

Nyky-yhteiskunnan vallitseva uskomusjärjestelmä samaistaa hyvinvoinnin ja aineellisen yltäkylläisyyden toisiinsa. Mitä enemmän tuotantoa ja kulutusta, sitä enemmän hyvinvointia ja sillä selvä. Vaikkei tätä uskomusta kehdatakaan enää rikkaissa länsimaissa tunnustaa näin suorasanaisesti, käyttävät poliitikot edelleen sellaisia käsitteitä kuin "bruttokansantuote", "talouskasvu" ja "elintaso", jotka perustuvat rajatonta yltäkylläisyyttä ihannoivaan talouskäsitykseen.

Koska kaikkien tuotannonalojen pyhä yhteiskunnallinen velvollisuus on kasvaa loputtomasti, on kulutuksen lisääminen tärkeää riippumatta sen mielekkyydestä. Mikäli kulutusta ei saada lisättyä luonnollisen kysynnän kautta, voidaan asiaa avittaa esimerkiksi lyhentämällä tuotteiden käyttöikää tarkoitushakuisesti. Ennen vanhaan pesukoneet ja televisiot ostettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin, mutta nykyään samassa ajassa "pääsee" hankkimaan ainakin neljä kappaletta kumpiakin.

Sähkölaitteiden määräaikarikkominen on nykyään helpompaa kuin koskaan aikaisemmin, sillä useimmissa vähänkin monimutkaisemmissa laitteissa on mikroprosessori, joka ajaa jonkinlaista ohjelmaa. Ohjelmaan voidaan piilottaa esimerkiksi ajastin, joka hieman takuuajan umpeutumisen jälkeen estää laitteen toimimisen kokonaan tai saa sen oikuttelemaan. Tällaisia törkeitä temppuja kannattaa tehdä erityisesti pienemmille ja halvemmille laitteille, mutta monimutkaisempien ja kalliimpien kohdalla ne eivät ole välttämättä tarpeellisia, sillä huonolaatuiset ja muodottomiksi paisutetut ohjelmat ajavat saman asian ikään kuin puolivahingossa.

Tietokoneita vaihdetaan uusiin etenkin silloin, kun ohjelmien käyttäminen muuttuu sietämättömän hitaaksi tai jopa mahdottomaksi. Tämä muutos voi tapahtua, vaikka laitteilla tehtäisiin tarkalleen samoja asioita kuin aikaisemminkin. Bloat-ilmiöstä johtuen tuttujen ohjelmien uudet versiot ovat aina vain raskaampia, ja myös tutut nettisivut yleensä hidastuvat ja paisuvat uudistusten yhteydessä. Lisäksi esimerkiksi käyttöjärjestelmä saattaa ruveta hidastelemaan ja oikuttelemaan "itsekseen" käytön myötä, mutta tämäntyyppiset ongelmat sentään ratkeavat sopivilla huoltotoimenpiteillä.

Hitauden kokemus johtuu yleensä enimmäkseen vasteaikojen venymisestä. Aina kun käyttäjä liikauttaa hiirtä, on näytöllä näkyvän nuolen vastattava liikkeeseen heti eikä vasta hetken päästä. Kirjainnäppäintä painettaessa on kirjaimen piirryttävä ruutuun heti, ja näytöllä näkyvän nappulan klikkaamisen on muutettava nappulan ulkoasua heti. Käytettävyystutkimusten mukaan vaste täytyy saada alle kymmenesosasekunnissa tai käyttömukavuus kärsii. Jos aikaa menee yli sekunti, niin käyttäjän verenpaine alkaa jo kohota. Kymmenen sekunnin kuluttua käyttäjä olettaa, että "koko kone on jumissa".

Usein nimenomaan pitkiä vasteaikoja pidetään merkkinä laitteen hitaudesta ja syynä hankkia uusi tilalle. Ne eivät kuitenkaan ole sinänsä merkki minkään hitaudesta vaan lähinnä välinpitämättömästä ohjelmistosuunnittelusta. Vasteen antaminen käyttäjälle alle kymmenesosasekunnissa missä tahansa tilanteessa ei nimittäin vaadi laitteelta juuri mitään; mikä tahansa viimeisten 30 vuoden aikana markkinoille tullut tietotekninen laite pystyy siihen. Tästä huolimatta ohjelmat on usein vielä 2010-luvullakin suunniteltu niin, että vaste annetaan käyttäjälle vasta kunhan muilta kiireiltä ehditään, ikään kuin jokin olisi käyttäjän palvelemista tärkeämpää. Vasteaikaongelmien korjaaminen olisi toimiva tapa parantaa käyttömukavuutta
pysyvästi ja helpottaa myös varsinaisen hitauden sietämistä. Niitä ei kuitenkaan viitsitä korjata, sillä niiden uskotaan katoavan ajan myötä ihan itsestään, ainakin väliaikaisesti, kunhan ihmiset ostavat uusia laitteita.

Vasteaikaongelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, kuinka teollisuus haluaa keskittyä mieluummin uusien toimintojen tehtailuun kuin peruskäyttöä häiritsevien ongelmien ratkaisemiseen. Liian ongelmaton tuote saattaa nimittäin aiheuttaa sen, että kuluttajat ovatkin liian tyytyväisiä siihen eivätkä hankikaan parin vuoden päästä hieman "parempaa" tuotetta, jossa vanhojen ongelmien tilalle on vaihdettu uusia. Kasvuyritysten kannattaa tehdä asiat mieluummin monta kertaa hutiloiden kuin kerralla kunnolla, sillä tyytyväisyys on tarpeettoman kasvun pahin vihollinen.

Tarvitaanko uusia laitteita?

Useimmat ovat varmasti ainakin kuulleet ongelmista, joita tavaran uusimis- ja ylituotantokierre aiheuttaa. Rikkaiden maiden kaatopaikat täyttyvät tavaroista, jotka ovat usein täysin toimivia, mutta jotka eivät kiinnosta enää ketään. Mitään ei kannata korjauttaa, sillä uuden ostaminen on lähes aina helpompaa ja halvempaa. Vanhaa ei kannata yrittää jälleenmyydä, sillä useimmille se ei kelpaa edes ilmaiseksi. Uuden tuottamiseen tuhlautuu aina vain enemmän luonnonvaroja siitäkin huolimatta, että tuotantoa kehitetään aina vain ympäristöystävällisemmäksi ja jätevuoristakin kaivetaan aina vain enemmän raaka-ainetta.

Sitä ei sen sijaan ymmärretä kovin yleisesti, kuinka suuri merkitys ohjelmilla on digitaalitekniikan ylituotantokierteessä. Ohjelma on jokaisen mikroprosessorivetoisen laitteen sielu, ja sen olemus määrää valtaosan siitä, millainen laite on käytössä ja mitä sen ominaisuuksista saa irti. Surkea ohjelma voi tehdä hyvästäkin laitteesta käyttökelvottoman, kun taas nerokas ohjelma voi saada vaatimattomankin laitteen tekemään asioita, joita alkuperäinen suunnittelija ei olisi pystynyt kuvittelemaankaan. Laitteiden käyttöikää voi ohjelmien avulla sekä lyhentää että pidentää.

Monesti uusia laitteita markkinoidaan sellaisilla uusilla ominaisuuksilla, jotka eivät ole itse laitteen vaan sen suorittaman ohjelman ominaisuuksia. Esimerkiksi suurin osa niinkutsuttujen "älypuhelinten" toiminnoista on täysin ohjelmallisia. Vanhaan ja vaatimattomaan kännykkään olisi täysin mahdollista kirjoittaa uusi ohjelma, joka antaisi sille sellaisen joukon uusia toimintoja, että sitäkin voisi ruveta sanomaan "älypuhelimeksi". Tietenkään ohjelmallisesti ei voi tehdä aivan täysiä mahdottomuuksia; kameratonta puhelinta ei esimerkiksi saa millään ohjelmallisella tempulla ottamaan valokuvia. Yleinen sääntö on kumminkin se, että laitteet pystyvät monin verroin enempään kuin mihin niissä käytettävät ohjelmat taipuvat, ja mitä kehittyneemmiksi laitteet tulevat, sitä enemmän valmisohjelmat rajoittavat niiden mahdollisuuksia.

Jos mietitään nykyisin tietokoneilla tehtäviä asioita, niin havaitaan, että melko harvat niistä vaativat mitenkään erityisen paljoa laitteilta, vaikka huonot ohjelmat saisivatkin osan tehtävistä tuntumaan raskailta ja vaativilta. Esimerkiksi kaikki suosituimmat uudet nettipalvelut Facebookista Youtubeen ja Spotifyyn olisi täysin mahdollista toteuttaa siten, että ne toimisivat 1990-luvun lopun koneilla ja vieläpä paremmin ja nopeammin kuin nykyisillä. Kun otetaan huomioon vielä se, että paremmilla ohjelmilla saisi vanhat koneet yleisestikin mukavammiksi käyttää kuin nykyiset, niin päädytään lopulta siihen, ettei 2000-luvun numeronmurskaustehosta ole useimmille tietokoneenkäyttäjille mitään erityistä iloa tai hyötyä. Paitsi tietenkin sitä kautta, että se tekee huonojen ohjelmien käyttämisestä siedettävämpää.

Jos tavalliselle kansalle olisi myyty viimeiset kymmenen vuotta pääasiassa vakiomallisia "kansantietokoneita", joiden suorituskyky olisi pysynyt samana vuodesta toiseen, ei nykymaailma olisi välttämättä kovinkaan erilainen, ja jotkin asiat voisivat olla jopa paremmin. Kaikki tutut ohjelmat ja internetpalvelut löytyisivät, osa niistä vain olisi toteutettu teknisesti viisaammin. Laitteiden käyttämisestä olisi tullut vuosien mittaan nopeampaa ja mukavampaa, mutta tämä ei olisi johtunut itse laitteiden vaan ohjelmien kehittymisestä, paisumisen kääntymisestä tiivistymiseksi. Tavallisen kansan ei tarvitsisi juuri koskaan miettiä laitteidensa teknistä riittävyyttä, sillä vakioinnin ansiosta kaikki heille tarjolla olevat ohjelmat, palvelut ja lisälaitteet toimisivat niissä varmuudella. Uudet koneet olisivat todennäköisesti myös energiataloudellisempia ja kevyempiä, sillä suorituskykykilpailun puuttuessa näihin asioihin olisi voitu panostaa enemmän. Kuka tahansa voi itse tehdä tämäntyyppiset johtopäätökset tutkimalla kotitietotekniikan historiaa, josta löytyy useita pitkään vakiomallisina pysyneitä laitteita.

On toki helppo keksiä tehtäviä, jotka vaativat enemmän numeronmurskaustehoa kuin tavallisille ihmisille oli tarjolla kymmenen vuotta sitten tai edes nykyään. Tyypillinen 1990-luvun lopun pöytätietokone suoriutuu esimerkiksi tavallisten DVD-laatuisten elokuvien esittämisestä mainiosti mutta ei välttämättä enää 2010-luvun muodin mukaisista teräväpiirtotarkkuuksista. Vastaavasti lukuja suurentamalla voidaan kehitellä sellaisia kuvitteellisia tarkkuuksia, joihin nykypäivän kalleimmatkaan erikoislaitteet eivät taivu. Monille tekninen kehitys tarkoittaa juuri tätä -- numeroarvojen kasvamista, mahdollisuutta tehdä samoja vanhoja tuttuja asioita aina vain suuremmissa mittaluokissa. Kun vanhan television tilalle ostaa uuden, niin pääsee hetken ajaksi nauttimaan entistä komeamman kuvan aikaansaamasta uutuudenviehätyksestä. Parin vuoden päästä voi sitten ostaa tilalle uuden television ja sen mukana taas uudet uutuudenviehätyksen väreet. Tämäntyyppistä turhamaisuuskierrettä voisi periaatteessa jatkaa vaikka loputtomiin, kunhan meillä vain olisi rajattomasti luonnonvaroja, eikä se siltikään sanottavasti parantaisi kenenkään elämänlaatua.

Valtaosa 2000-luvun numeronmurskaustehojen mahdollistamasta kehityksestä on ollut nimenomaan määrällistä -- viime vuosituhannella mahdollistuneiden asioiden tekemistä aina vain isommilla luvuilla. Entistä useampipikselisten kuvien ja elokuvien käsittelemistä, entistä useampikolmioisissa pelimaailmoissa seikkailemista. On vaikea edes keksiä mitään yksittäiselle ihmiselle mielekästä tietojenkäsittelytehtävää, joka vaatisi 2000-luvun suorituskykyä pelkän luonteensa vuoksi ilman minkäänlaisia määrällisiä paisutteluja. Tätä voisi hyvin pitää merkkinä siitä, että meillä on jo aivan riittävästi tehoja vähäksi aikaa. Ohjelmat ja käyttökulttuurit laahaavat jo sen verran kaukana laitetekniikan kehityksen perässä, että olisi parempi keskittyä entistä enemmän niihin ja jättää laitteet taka-alalle.

Avuttomuus

Hillittömän tavarapaljouden lisäksi nykyihmisiä vaivaa hillitön informaatiopaljous. Informaatiota on paitsi viestintävälineiden aina vain voimallisemmin suoltama kuva-, ääni- ja tekstimassa, myös rakenneinformaatio, jonka lisääntyminen näkyy siinä, että kaikki mahdollinen monimutkaistuu: tavarat, yhteiskunnan koneistot, kulttuuri-ilmiöt. Ihmisten, jotka haluavat ymmärtää käyttämiään apuvälineitä ja elämäänsä vaikuttavia asioita, on omaksuttava aina vain enemmän niihin sisältyvää rakenneinformaatiota, mikä vaatii aina vain enemmän aikaa ja viitseliäisyyttä. Monet ovatkin luovuttaneet ymmärtämisen suhteen ja tyytyvät pelkkään pärjäämiseen.

Usein kummeksutaan ihmisiä, jotka eivät osaa keittää kananmunaa tai lyödä naulaa seinään ilman erityistä munankeitintä tai naulapyssyä, tai joita ei edes kiinnosta tietää, mistä einekset tulevat kauppaan tai sähkö töpseliin. Paisuva informaatiotulva ja kaiken monimutkaistuminen saattavat kuitenkin ennen pitkää johtaa siihen, että uusavuttomuudesta ja heikosta yleistiedosta tulee normaalitila. Tietotekniikassa monimutkaistumiskehitys on jo niin pitkällä, että monet asiantuntijatkaan eivät enää jaksa ymmärtää tekniikan toimintaa vaan mieluummin arpovat ja arvailevat.

Ihmisen, joka haluaa hallita apuvälinettään, on muodostettava sen toiminnasta jonkinlainen päänsisäinen malli. Jos väline on hyvin yksinkertainen, esimerkiksi vasara, niin malli muodostuu miltei itsestään hyvin lyhyen tutkiskelun myötä. Jos joku vasaraa käyttäessään lyö sen sormeensa, niin hän todennäköisesti syyttää tapahtuneesta itseään eikä vasaraa, sillä hän ymmärtää vasaran toiminnan täysin vaikkei itse olisikaan sen käyttämisessä niin kätevä. Sen sijaan jos tietokoneohjelma toimii käyttäjän tahdon vastaisesti, niin käyttäjä useimmiten syyttääkin itsensä sijaan tekniikkaa. Tällaiset tilanteet kertovat siitä, että käyttäjän muodostama malli ohjelman toiminnasta ei vastaa sen todellista toimintatapaa.

Mitä monimutkaisemmaksi ohjelma on paisunut, sitä enemmän käyttäjän pitää nähdä vaivaa kunnollisen mielikuvakartan muodostamiseksi. Monet ohjelmat vieläpä mainoshenkisesti tyrkyttävät uusia hienoja toimintojaan käyttäjälle ja pitävät niitä jopa oletusarvoisesti päällä, mikä ei ainakaan helpota kartan syntymistä. Useimmat käyttäjät eivät sitäpaitsi edes halua käyttää aikaa laajoihin tutkimusmatkoihin vaan mieluummin tyytyvät mahdollisimman yksinkertaiseen karttaan ja opettelevat sietämään sen suurpiirteisyydestä johtuvaa epävarmuutta. Kun otetaan vielä huomioon se, että ohjelmien toiminta saattaa muuttua versioiden välillä hyvinkin paljon, mikä tekee vaivalla piirretyistä mielikuvakartoista melko kertakäyttöisiä, niin saadaan asianharrastajatkin turhautumaan.

Monissa ohjelmissa monimutkaisuusongelmaa on yritetty paikata lisäämällä monimutkaisuutta entisestään. Tämä ilmenee usein "älykkyyden" muodossa. "Älykäs" ohjelma seuraa käyttäjän toimintaa, arvailee hänen aikomuksiaan ja mahdollisesti tarjoaa hänelle arvausten perusteella erilaisia toimintavaihtoehtoja. Esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelma voi tarjota apua kirjeen kirjoittamisessa tai tiedostonhallintaohjelma voi ehdottaa asioita tehtäväksi USB-paikkaan työnnetylle muistitikulle. Käyttäjälle tarjotaan erilaisia ohjattuja valmistoimintoja jopa sellaisia yksittäisiä toimenpiteitä varten, jotka hän varmasti mieluummin hoitaisi aivan itse, kunhan hänellä olisi edes jonkinlainen aavistus ohjelman normaaleista perustoiminnoista. Kun käyttäjä tottuu tekoälyjen painostuksesta käyttämään erikoistuneita toimintoja ennen kuin hallitsee perustoiminnot, niin hän on täysin avuton tilanteissa, joissa tehtävään varta vasten suunniteltua toimintoa ei löydykään. Aivan kuin henkilö, joka osaa käyttää munankeitintä ja naulapyssyä mutta ei kattilaa tai vasaraa.

Teknisiä apuvälineitä on olemassa, jotta asioiden tekeminen helpottuisi ja mahdottomat tehtävät mahdollistuisivat. Jos välineiden monimutkaistuminen kuitenkin aikaansaa sen, ettei niiden käyttäminen ole enää päämäärätietoista hallitsemista vaan summittaista arvailua, niin voidaan sanoa, ettei teknologia enää palvele tarkoitustaan vaan on ottanut ylivallan käyttäjistään. Tästä syystä on aina vain tärkeämpää pitää asiat yksinkertaisina ja hallittavina. Tämä ei tietenkään tarkoita pelkkää sisäisen monimutkaisuuden peittävää pintapuolista näennäisyksinkertaisuutta vaan kaikilla tasoilla ilmenevää monimutkaisuuden välttämistä. Hallittavuuteen nimittäin kuuluu myös se, että ihminen pystyy aina tietämään, mitä hänen käyttämänsä väline on milloinkin tekemässä.

Tietokoneohjelmien tapauksessa voisi olla tarkoituksenmukaista aidata monimutkaisuus omaan karsinaansa siten, että ohjelmat tuntuvat luotettavilta ja hallittavilta yksinkertaistenkin mielikuvakarttojen turvin. Esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma voisi normaalitilassa muistuttaa yksinkertaista piirto-ohjelmaa, jonka toimintatavan pystyisi sisäistämään täydellisesti pelkän lyhyen koekäytön perusteella. Kaikenlaiset aputoiminnot, automatiikat ja muut erikoisuudet löytyisivät tarvittaessa helposti, ja käyttäjä voisi lisäillä niitä kokonaisuuden jatkeeksi tarpeen mukaan, mutta ne eivät koskaan häiritsisi olemassaolollaan sellaisia käyttäjiä, jotka eivät niitä tarvitsisi. Oli käyttäjä minkätasoinen hyvänsä, hänen päähänsä muodostunut mielikuvakartta ohjelman toiminnasta vastaisi aina todellisuutta, eikä ohjelma pääsisi koskaan yllättämään häntä toimimalla odotustenvastaisesti.

Ohjelmat kuitenkin harvemmin rakennetaan näin, sillä markkinavoimia ei kiinnosta tehdä tekniikasta lähestyttävämpää ja ymmärrettävämpää. Avuttomaksi tekniikan edessä itsensä tunteva kuluttajamassa nimittäin on paljon helpommin ohjailtavissa kuin sellainen, joka kokee tietävänsä mitä tekee. Teollisuuden kannattaakin mieluummin ruokkia avuttomuutta hukuttamalla ihmiset epäolennaisuuksiin, etäännyttämällä heidät perusasioista ja vaikkapa alistamalla heidät tekoälykkäiden arvausautomaattien valtaan.

Maailman muuttamisesta

Olen nyt käynyt läpi monenlaisia epäkohtia ja syyttänyt niistä pääasiassa huonoja ohjelmia, joiden huonoudesta puolestaan olen syyttänyt kasvu- ja ainekeskeistä talousjärjestelmää. Mutta voisiko epäkohdille yrittää tehdäkin jotain? Jos kyse kerran on pääosin ohjelmallisista ongelmista, niin eikö niihin voisi vastata tekemällä tekemällä parempia ohjelmia?

Kaupallisen ohjelmistotuotannon tärkeimmäksi vastavoimaksi nimetään yleensä vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmat. Niitä on tuotettu pääosin palkattomana vapaaehtoistyönä, mutta koska työn tulokset ovat vapaasti monistettavissa ja käytettävissä uuden työn pohjana, ei niiden vaikutus ole jäänyt piiperryksen asteelle niin kuin vapaaehtoistyön kanssa valitettavan usein käy. Suurin järistys on ollut ammattilais- ja harrastajapiireissä, mutta tekniikkaan vihkiytymätönkin saattaa tuntea nimeltä esimerkiksi sellaiset avoimet ohjelmat kuin Linux, Firefox ja OpenOffice, joista kaksi viimeksimainittua tosin ovat alun perin kaupallisia ohjelmia.

Koska avoimet ohjelmat eivät ole sidottuja markkinavoimien vaatimuksiin, niillä pitäisi myös olla täydet edellytykset pysyä erillään niiden aiheuttamista teknisistä ongelmista. Avoimet ohjelmat kuitenkin kärsivät niistä aivan samalla tavoin, ja lisäksi niillä on vielä aivan omat ongelmansa päälle. Syyt tähän löytyvät liikkeen historiasta, jossa on alusta asti mieluummin keskitytty jäljentämään olemassaolevia ohjelmia kuin rakentavasti kyseenalaistamaan vallitsevia suunnitteluperiaatteita. Liikkeen filosofitkin ovat aina pohdiskelleet enimmäkseen sitä, miksi tehdään, eivätkä sitä, mitä tehdään, ja miten tekemisellä voisi parhaiten hyödyttää asiantuntijaluokan lisäksi koko muutakin ihmiskuntaa.

Avoimilla ohjelmilla voisi olla maailmalle paljonkin enemmän annettavaa, jos ne pystyisivät toimimaan selvempänä vastavoimana kasvukeskeiselle teollisuudelle. Tämän onnistumiseksi tarvittaisiin jykevä manifesti, jossa sanouduttaisiin juuria myöten irti markkinavoimien aiheuttamista digitaalitekniikan kehityksen vääristymistä ja linjattaisiin uskottavien perustelujen kera, millä tavoin ohjelmat pitäisi suunnitella ja rakentaa, jotta ne palvelisivat ihmisyksilöitä ja luontoa parhaalla mahdollisella tavalla. Tietenkään moista manifestia ei tarvitsisi käyttää pelkkään pyörän uudelleen keksimiseen, vaan sen avulla voisi myös arvioida ennestään olemassaolevaa tekniikkaa ja ohjailla sen kehitystä parempaan suuntaan.

Mutta mitä tavallinen kansa voi tehdä? Jo pelkkä ylimalkainen tietoisuus ongelmien syistä on tyhjää parempi. Monet ongelmatyypit, esimerkiksi vasteaikaongelmat, on helppo oppia tunnistamaan, ja niistä voi opetella syyttämään oikeaa tahoa sen sijaan, että ylimalkaisesti todettaisiin joka kerta esimerkiksi "kone on hidas" tai "kone temppuilee". Kielenkäytön avulla on myös näppärä vaivihkaa levittää tietoisuutta. Jos kansa yleisestikin oppisi syyttämään ohjelmia laitteiden sijaan, niin se oppisi ehkä myös vaatimaan teknisiin ongelmiinsa ohjelmallisia ratkaisuja tarpeettomien laitehankintojen sijaan.

Silloin, kun laitteita pitää oikeasti hankkia, kannattaa ympäristön tilasta huolestuneiden suosia käytettyjä laitteita uusien sijaan mikäli ne riittävät tarpeisiin. Sitä väitettä, että uudet laitteet aina kuluttaisivat vähemmän energiaa, ei kannata uskoa, sillä hyvin usein kehityssuunta on ollut täysin päinvastainen. Esimerkiksi erään kymmenen vuoden jakson aikana tyypillisen uuden pöytätietokoneen sisuskalujen sähkönkulutus kymmenkertaistui, kun energiatehokkuuden kehitys ei pysynyt laskentatehon kasvattamisvimman perässä. Pelikonsoleiden sähkönkulutus on kasvanut vielä tätäkin jyrkemmin. Toki joissakin tapauksissa kehitys on ollut positiivista, esimerkiksi kovassa käytössä olevan kuvaputkinäytön voi suhteellisen hyvillä mielin vaihtaa samankokoiseen nestekidenäyttöön, ja myös kannettavat tietokoneet kuluttavat yleensä vähemmän kuin vastaavantehoiset pöytäkoneet. Yleisesti ottaen kulutukset kannattaa kuitenkin arvioida tapauskohtaisesti.

Markkinavoimilla on kova tarve ajaa alas laitteiden huolto- ja korjaustoimintaa. Etenkin puhelimilla ja muilla pienillä laitteilla huolto tarkoittaa yhä useammin laitteen lähettämistä tehtaalle hajotettavaksi ja uuden antamista tai myymistä tilalle. Tästä syystä kannattaa yrittää kiinnittää valinnoissa huomiota myös siihen, kuinka paljon laitteisiin ja niiden ohjelmiin kohdistuvaa tee-se-itse-toimintaa on vaikeutettu. Koska tee-se-itse-kulttuurikin tuntuu olevan hiipumassa ihmisten viitseliäisyyden vähetessä, on sitä hyvä kannattaa ja tukea kaikin mahdollisin keinoin, jotta tulevaisuudessakin olisi vielä ihmisiä, jotka ylipäätään osaavat korjata mitään.

Toivottavinta olisi tietenkin se, että maailma muuttuisi niin, että asiat kannattaisi myös numero- ja käppyrätodellisuuden näkökulmasta hoitaa ihmis- ja luontoystävällisesti aina kun mahdollista. Tällainen muutos ei kuitenkaan aivan lähivuosikymmeninä toteutune, vaikka asian puolesta pidettäisiin kuinka äänekästä poliittista metakkaa tahansa. Koneistojen korjaantumista on turha jäädä odottelemaan epämääräisen mittaiseksi ajaksi, vaan kannattaa ruveta harjoittamaan käytännöllistä vastakulttuuria jo nyt. Myös digitaalitekniikkaan liittyvissä asioissa.