lauantai 26. huhtikuuta 2014

Pari sanaa ihmisistä ja maailmasta

Tämän kirjoituksen tarkoitus on selventää ajatusmaailmaani, jota muiden on ollut joskus vähän vaikea ymmärtää. Tarkemmat perustelut, linkitykset ja rautalangastavääntämiset on tiiviyden vuoksi sivuutettu, mutta varmaankin palailen niihin myöhemmissä teksteissäni.

1. Rakentaminen


Ihmiset ovat rakentajia. Rakennamme paitsi taloja, työkaluja ja tuotantokoneistoja, myös kulttuureita, käsitejärjestelmiä ja maailmankatsomuksia. Erilaiset rakennelmat ovat hyviä välineinä, mutta ihmisillä on taipumusta myös kahlita itseään niihin.

Tällä hetkellä ihmiskunta on hirttäytynyt paljoudenpalvontaan: kaikkea pitää tuottaa ja kuluttaa aina vain enemmän. Määrällinen kasvu kuvitellaan samaksi asiaksi kuin kehitys. Paljousteologia on tunkeutunut etenkin viimeisen sadan vuoden aikana niin syvälle, etteivät useimmat edes huomaa sen perustavanlaatuisuutta. Kyse ei ole pelkästä pintatason kulutuskeskeisyydestä vaan koko talousjärjestelmästä ja maailmankuvasta.

Ääriesimerkkejä kasvuideologiasta löytyy helposti digitaalimaailmasta, jossa se toteutuu ikään kuin toisessa potenssissa. Mitä tapahtuu, kun palvoudenpalvojat pääsevät käsiksi virtuaalimaailman, jossa tarjolla olevien resurssien määrä kasvaa räjähdysmäisesti? Juuri niin, resurssinkäyttöä ruvetaan paisuttamaan suorastaan itsetarkoituksellisesti. Tarpeeseen nähden tuhatkertainen muistin ja laskentavoiman käyttö ei ole lainkaan tavatonta. Älytön monimutkaisuus ja tyhjänpyöritys samaistetaan edistyksellisyyteen. Välineet ja menetelmät, joilla virtuaalimaailmaa rakennetaan, on suunniteltu paisutusihanteesta käsin, joten vaihtoehtoja on vaikea edes kuvitella.

Minulla on taustaa hakkerikulttuurin haaraumassa, demoskenessä, jossa vähäisten resurssien optimaalinen käyttö on korkein ihanne. Arvostetuin kehitys on luonteeltaan tiivistävää eikä paisuttavaa, uusien asioiden tekemistä tiukempien rajoitusten alaisena. Tämä on auttanut minua hahmottamaan bittimaailman vääristymiä ja niiden vastineita aineellisessa maailmassa.

Arkielämässä kasvunpalvonta näkyy etenkin kaiken monimutkaistumisena. Yhteiskunnallisia ja taloudellisia verkostoja on aina vain vaikeampi hahmottaa, kuten yhä useammin myös aivan tavallisten teknisten välineiden toimintaa. Tämä vieraannuttaa ihmisiä elämänsä perusteista. Monet yrittävät kamppailla vieraantumista vastaan luomalla elämäänsä ymmärrettävyyden sopukoita. Todellisuuspakoisuus, vanhoillisuus ja ääri-ideologiat nousevat. Toisaalta positiivisena puolena nousevat myös itse tekemisen henki ja kaipuu omavaraisempaan elämäntapaan -- näihin positiivisiin "pakoteihin" pitäisi siis kannustaa jo ihan yhteiskuntarauhankin vuoksi.

Yhä suurempi osa teknis-taloudellisista rakenteista on tarpeetonta tyhjänpyörityskuonaa, ns. talouskasvaimia. Niitä syntyy eri tahojen yrittäessä pitää rohmuamansa kakunpalat mahdollisimman suurina. Tarpeeton monimutkaisuus hidastaa ja yksipuolistaa kehitystä eikä suinkaan ole sen edellytys. Paisuttaminen vaatii vastapainokseen tiivistämistä aivan kuin sisäänhengitys uloshengitystä.

Paisuttamisvaihe on onneksi vihdoinkin päättymässä, koska sen mahdollistaneet fossiiliset polttoaineet harvinaistuvat, eikä niille ole samaan yltävää korvaajaa. Koska vaihe kesti näin pitkään, tulee siirtymä olemaan monille vaikea. Yhä suurempi osa taloudesta karkaa digitaalimaailmaan, jossa todellisuuspakoista paisuttelua voi jatkaa pitempään kuin aineellisella puolella.

Tuotannon riippuvuussuhteet voidaan kuvata pyramidina, jossa ylempänä olevat asiat rakennetaan alapuolellaan olevista. Nykymaailmassa halutaan rakentaa väkisin huipulle, joten lopputulos muistuttaa pikemminkin huteraa tornia. Useimmat uudet asiat voisi kuitenkin hyvin rakentaa alemmaksikin, ja myös pyramidin alimpia tasoja voisi vahvistaa antamalla lisää tilaa erilaisille omavaraisyhteisöille, paikallistuotannolle ja matalateknologisille oivalluksille. Kehitys ei ole yksiulotteinen tie, jota voi edetä vain eteenpäin tai taaksepäin, vaan joka suuntaan rönsyilevä mahdollisuusverkosto, jonka oudot sivupolutkin kannattaa tuntea.


2. Monimuotoisuus


Usein kuvitellaan, että kasvu lisäisi vaihtoehtojen määrää. Näin on ehkä periaatteessa -- kauppojen hyllyillä on yhä enemmän erilaisia tuotteita -- mutta niiden erot ovat aina vain pinnallisempia. Sama pätee myös elämäntapoihin: on aina vain vaikeampaa valita itselleen elämäntapaa, joka ei olisi kiinni samoissa tuotantoketjuissa ja ajattelumalleissa kuin mikä tahansa muukin. Vaihtoehdot latistuvat saman kulutushuorauksen muunnelmiksi.

Suuromistajat yhdenmukaistavat maailmaa valinnoillaan, mutta tämä ei ole välttämättä kovinkaan tietoista. Kun riittävä moni vallankäyttäjä alistuu samoille pelisäännöille ja yrittää pärjätä niiden puitteissa mahdollisimman hyvin, maailma muotoutuu pakostakin pelisäännöstön oikkujen mukaiseksi. Salaliittoteorioita tai pahuuden ruumiillistumia ei siis tarvita.

Ihmisten rakentama koneisto monimutkaistuu jatkuvasti, joten siitä on yhä vaikeampi puhua konkreettisesti. Monet turvautuvat käsitteellisiin apuvälineisiin, kuten talousteorioihin, lakitermeihin ja ideologioihin, ja unohtavat niiden olevan pelkkiä apuvälineitä. Nykyään raha- ja tuotantokeskeinen tapa käsittää maailmaa on ottanut niin vahvan ylivallan, etteivät ihmiset usein tajua muita vaihtoehtoja olevankaan.

Luonto sopeutuu muutoksiin monimuotoisuutensa ansiosta ja toipuu sen avulla isommistakin katastrofeista. Samasta syystä myös ihmiskulttuurin pitäisi olla mahdollisimman monimuotoista -- etenkin nyt, kun tulevaisuus on hyvin epävarma ja seinään törmääminen on jo alkanut. Radikaalisti toisenlaisten elämäntapojen valitsemista pitäisi helpottaa huomattavasti. Erilaisille yhteiskuntakokeiluille pitäisi antaa paljon enemmän tilaa. Pienten kielten ja kulttuurien erityislaatuisuutta on vaalittava.

Ei ole olemassa yhtä muottia, joka olisi kaikille paras. Uskon kuitenkin, että useimmat olisivat onnellisimpia yhteisössä, joka vaalii aktiivisesti ihmisoikeuksia ja varmistaa mahdollisimman hyvin sen, ettei kukaan jää tyhjän päälle. Enemmistödiktatuuri sen sijaan ei olisi kovinkaan tärkeä hyvinvoivan yhteiskunnan piirre maailmassa, jossa jokainen saisi vapaasti valita mieluisensa järjestelmän. Tästä huolimatta toisinajattelijoille pitäisi antaa jokaisessa yhteisössä tarpeeksi tilaa -- kaikilla kun ei ole välttämättä varaa valita, ja liiallinen yksimielisyys tuppaa muutenkin olemaan vahingollista.

3. Tietoisuus


Rakentamisvimma jätti mielenjalostuksen jalkoihinsa jo tuhansia vuosia sitten. Tämä on mielestäni pääsyy sille, että ihmiset päätyvät niin usein kyhäelmiensä orjiksi. Ainoa mielentaito, jota on vaalittu jokseenkin riittävästi, on älyllinen analysointikyky, ja sekin yleensä alistuu kaikenlaisten hallitsemattomien puuskien ja mielihalujen apuvälineeksi. Hyvinkin älykkäät ihmiset saattavat olla täysin hukassa tunteidensa ja vaikuttimiensa kanssa ja hurahdella naurettavan putkimaisiin ajatusrakennelmiin.

Oman lauman etujen pönkittäminen muiden kustannuksella on esimerkki asenteesta, joka ehkä toimii pienillä metsästäjäkeräilijäyhteisöillä, mutta jolla ei pitäisi olla enää mitään sijaa nykysivilisaatiossa. Ihmisillä, joilla on tiedolliset edellytykset rakentaa maailmanlaajuisia vaikutusverkostoja, pitäisi olla myös henkiset edellytykset päättää asioista ymmärrystasonsa mukaisesti eikä esiälyllisten vaistojen vetäminä.

Mikäli ihmiskunta aikoo edelleen harrastaa monimutkaisia yhteiskunnallisia ja teknisiä rakenteita, sen pitäisi kuroa tietoisuustaidollinen kuilunsa umpeen. Koulujärjestelmän pitäisi opettaa oman mielen ymmärtämistä ja hallintaa vähintään yhtä tosissaan kuin luku- ja kirjoitustaitoa. Yhä paremmin erilaisille ihmisille toimivia käytännöllisiä mielenmenetelmiä pitäisi kehittää vähintään yhtä innokkaasti kuin uutta aineellista tekniikkaa.

Maailmankatsomukset ovat monille vielä nykyäänkin etupäässä laumavietin toteuttamiskanavia, joiden paremmuudesta kiistellään ja jopa taistellaan. Tulevaisuudessa niihin toivottavasti ruvetaan suhtautumaan yksilölähtöisemmin: ei ole yksiselitteistä "totuutta" vaan eri tavoin erilaisille mielille sopivia todellisuudenjäsennystapoja. Tiede tuottaa faktoja ja teorioita, joita voi käyttää erilaisten todellisuuskäsitysten rakennuspalikoina, mutta näitä käsityksiä ei voi laittaa objektiiviseen paremmuusjärjestykseen.


4. Elämä


Ihmisyksilön elämän tarkoitus kumpuaa hänen yksilöllisestä maailmankatsomuksestaan, joten siihen on turha edes yrittää keksiä kaikille päteviä nyrkkisääntöjä. Yleisemmän biologisen elämän tarkoituksesta on sen sijaan helpompi puhua.

Elämän määritellinen perusluonne on aktiivinen itsensä säilyttäminen: se ylläpitää muotoaan, levittäytyy ja sopeutuu jatkuvasti uudenlaisiin olosuhteisiin. Yksittäisen elävän olennon biologinen rooli on siis toimia ekosysteemin osana sen olemassaolon edellytyksiä vahvistaen.

Mitä pitempään maapallolla on elämää, sitä todennäköisemmin se leviää jossain vaiheessa myös avaruuteen. Tämä levittäytyminen saattaa tapahtua jo ihmisten aikana, mutta siihen ei mielestäni pitäisi erityisesti panostaa, ennen kuin ihmiset ovat oppineet sisäsiisteiksi. Lähiavaruutta voidaan silti jonkin verran valjastaa raaka-aineiden ja energian tuotantoon, mikäli se auttaa vähentämään kotiplaneetan raiskaamista.

Älylliset olennot voisivat parhaimmillaan toimia jonkinlaisina puutarhureina, jotka vahvistavat ja varjelevat kotimaailmansa elämää ja levittävät sitä myös muille palloille. En kuitenkaan uskalla väittää, että nykyisellä ihmislajilla olisi edellytykset tällaiseen rooliin. Tällä hetkellä olemme niin hukassa, ettei meistä olisi edes galaktiseksi tartuntataudiksi.

Jotkut pitävät koko ihmislajia evoluution virheenä ja haluavat luopua liki kaikesta, mikä erottaa ihmiset muista eläimistä. Itse en näe mitään suoranaista ongelmaa ihmisten lajityypillisissä taipumuksissa, korkeintaan jonkinlaisen painotusvirheen. Järjestä, abstraktioista tai rakentelusta ei siis kannata luopua vaan ottaa niiden tueksi enemmän itsetutkiskelua ja tietoista muokkautumista.

5. Maailmanloppu


Maailmaa ei pysty enää pelastamaan, mikäli sillä tarkoitetaan vallitsevien yhteiskuntien ja kulutuskeskeisen elämäntavan pelastamista -- korkeintaan voidaan vähän pehmentää rysäystä. Oleellisinta olisi siis keskittyä siihen, että lopunjälkeisestä maailmasta saadaan nykyistä elämänmyönteisempi.

Koska maailmassa on vielä toistaiseksi yhä enemmän viestintätekniikkaa, automatiikkaa ja etuoikeutetuilla myös vapaa-aikaa, niitä kannattaa käyttää paremman maailman siementen kylvämiseen juuri nyt. Jos vaihtoehtoisia rakenteita ruvetaan kasaamaan vasta pakon edessä, siirtymä tulee olemaan hyvin kivulias.

Monet ihmiset vellovat tekniikan mahdollistamissa helppouskuplissa, joten sopivia ärsykkeitä on hyvä viedä myös niiden sisään. Esimerkiksi pelitekniikalla voidaan edesauttaa mielen, elämän ja aineellisen ympäristön haltuunottoa ja viihdememetiikalla kasvattaa kiinnostusta tähän haltuunottoon.

Monet ovat tottuneet kuvittelemaan kehityksen jonkinlaisena yksiulotteisena kasvukäyränä ja mieltävät siksi lopunjälkeisen ajan "paluuksi menneeseen". Tulevaisuuden maailma on kuitekin todennäköisesti täysin erilainen kuin mikään aiempi aikakausi -- joistakin mahdollisista "vanhanaikaisuuksistaan" huolimatta. Tulevaisuutta kannattaneekin hahmotella mieluummin fantasian kuin historian kautta.

7 kommenttia:

Pasi-Petteri kirjoitti...

Voitko avata tuota epistemologista relativismiasi tarkemmin? Mikä olisi jokin sellainen maailmaa koskeva väitelause, joka sopii yhdelle mielelle paremmin ja toiselle huonommin? Minkä takia nämä mielet eivät voisi [jos eivät ole liian tyhmiä] rationaalisen dialogin [johon voi sisältyä empiirisiä testejä sekä muuta järkeilyä] kautta päästä käsitykseen siitä, kumpi väitelause on lähempänä totuutta?

Kaisa Kortekallio kirjoitti...

Oon erityisen samaa mieltä kohdista "Tietoisuus" ja "Elämä" - siitä että ajattelun ja käyttäytymisen rakenteiden ymmärtäminen on välttämätöntä ihmislajin hyvinvoinnin (ja jatkuvuudenkin) kannalta. Kun tiedollisilla rakennelmilla on niin suora vaikutus elinympäristöön (ajattelen tässä nyt eniten globaalia kapitalismia, teknologista tuotantoa ja uskonnollista käyttäytymistä - ja laumahierarkkista logiikkaa kaikissa niissä), täytyy oppia ymmärtämään niitä nimenomaan rakennelmina, ei totuuksina. Täytyy ymmärtää mitkä myytit tässä ajassa vaikuttavat, ja miten niitä voisi kirjoittaa uudelleen, omassa elämässään ja politiikassa.

"Mikäli ihmiskunta aikoo edelleen harrastaa monimutkaisia yhteiskunnallisia ja teknisiä rakenteita, sen pitäisi kuroa tietoisuustaidollinen kuilunsa umpeen." Kiitos tästä.

Toivon että ilmaukset "talouskasvain" ja "lajin sisäsiisteys" leviävät yleisempään käyttöön.

Olisiko antroposeenin käsite mitenkään käyttökelpoinen tässä keskustelussa?

viznut kirjoitti...

Pasi-Petteri: Tällaisia voisivat olla kaikenlaiset visusti metafysiikan osastolle menevät väitteet, esimerkiksi "Aineellisen todellisuuden takana on matemaattinen ideamaailma" tai "Älykäs suunnittelija asetti universumin siemenparametrit". Vaikka olettaisimmekin, että elämme yhden metafysiikan maailmassa, ja että käsitteellisellä pyörittelyllä olisi mahdollista selvittää, kenen näkemys on "lähimpänä totuutta", pidän tällaista pyörittelyä aika turhanpäiväisenä ja jopa vahingollisena. Totuuspätemiskilpailut kannattaa mielestäni keskittää vain sellaisiin kysymyksiin, joilla on merkitystä yhteisen maailmamme kannalta (ja joihin esimerkiksi empiirinen tiede pystyy edes leikkiobjektiivisesti sanomaan jotain). Suunnilleen kaikissa muissa kysymyksissä on hedelmällisempää käyttää lähtökohtana ihmismielten moninaisuutta kuin yksitotuusfetisismiä.

viznut kirjoitti...

Kaisa: Kiitoksia! Tekstin eräässä työversiossa käytin ilmausta "tuprautus" tarkoittamaan sitä geologista silmänräpäystä, jonka aikana maan alle kertyneet fossiilit poltetaan ilmakehään. Antroposeeniin kuulunee tuprautusjakson jälkeen vielä monta toisistaan reippaasti poikkeavaa jaksoa -- vaikea sanoa, kuinka mielekästä niitä on niputtaa yhteen. Jokuhan saattaa vaikka ajatella, että "nyt kun on tämä antroposeeni, niin ihmisten kuuluukin sotkea paikkoja, koska se on luonnollista ja kuuluu tähän aikakauteen", vaikka kiikarissa pitäisi nimenomaan olla ne myöhemmät jaksot, jolloin osaamme ylläpitää tätä palloa vähän paremmin.

Pasi-Petteri kirjoitti...

Okei, ilmeisesti vedit jo pois väitteen, että relativismi koskisi tieteen empiirisestikin testattavia teorioita (kuten alkuperäinen tekstisi ehkä ehdottaisi) ja rajaat tieto-opillisen relativismin metafysiikkaan.

Tähän liittyen haluaisin kysyä, onko meillä mielestäsi jokin syy olettaa tai uskoa, että emme elä "yhden metafysiikan maailmassa"? (että kaikkien metafysiikkaa koskevien väitteiden totuusarvo - mikäli ne voitaisiin jotenkin tietää - ei olisi kaikille ihmisille sama)

viznut kirjoitti...

Mielestäni meillä ei ole ihmisyhteisöinä mitään syytä olettaa tästä asiasta yhtään mitään suuntaan tai toiseen. Sen sijaan esimerkiksi henkilökohtaista katsomusta rakentaessa on usein mielekästä suosia tietynlaisia kuvioita toisenlaisten sijaan.

nisse kirjoitti...

Pasi-Petteri, mainitsemaasi rationaalista dialogia hehkuttaessa tulee huomioida A) tieteeseenkin vaikuttava aikaulottuvuus sekä B) ihmisen kehitykseen liittyvät ympäristölliset vaikutukset.

Tieteen absoluuttisuudesta ja objektiivisuudesta puhuttaessa tulisi keskusteluun sisällyttää tieto myös tuotetun tiedon väliaikaisuudesta ja ajankohtaisuudesta ja myöntää yleisesti avoimemmin mahdollisuus tuotetun tiedon vanhentuvuudesta. Tämän näenkin ongelmaksi esimerkiksi koulutuksessa ja kasvatuksessa, joihin ei ole sisällytetty tietoista turhan tiedon "poisoppimisen" opettamista, minkä pitäisi olla itsestäänselvyys ihmisen hierarkinen tiedonkäsittelytapa huomioiden.

Erilaisissa ympäristöissä kasvaneilla ihmisillä on erilaisia mieliä. Erilaiset mielet sisältävät erilaisia malleja käsitellä ja selittää ympäröivää maailmaa. Näistä malleista muodostuu päätöksentekoon, suunnitteluun ja toimintaan liittyviä sekvenssejä ja keskenäänkin vuorovaikutuksessa olevia sekvenssihierarkioita. Ihmisen kognition ja vaikkapa moraalin kehittymiseen liittyviä tekijöitä on ympäristössä niin paljon, ettei voi olla järkevää opettaa kehittyvälle ihmiselle, että jokin maailmaa toiminnan kannalta merkittävästi määrittävä lause voisi olla objektiivisesti toimivin tai totuudenmukaisin. Yksilön aiemmin oppimiin malleihin tai sekvenssihierarkioihin sopimattoman tai niiden kanssa ristiriidassa olevan ajatuksen tai teorian omaksumisen pakottaminen aiheuttaa sekaannusta, joka voi johtaa vahingolliseen tilaan, jota kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi.

Viznut: Lukisin ajatuksiasi jatkossakin mielelläni.


Yt,
Iikka Pietilä